Frankfurt 2008

Alkuperäinen teksti lokakuulta 2008.

Kyllä maratonjuoksu on hieno laji! Upeita fiiliksiä tuli taas viikonlopun aikana saatua ja nöyrä kunnioitus Veteranon maratonaikoja kohtaan kasvoi jälleen kerran. Maratonina Frankfurt oli erittäin hyvä. Keli oli hyvä ja tuulikaan ei oikeastaan kyllä haitannut ollenkaan. Pari astetta kun olisi ollut lämpimämpää, niin olisi voinut jättää vielä lyhythihaisen alupaidan alta pois. Järjestelyt sujuivat erinomaisesti ja reitti oli mainio. Vain juoksija itse petti.

Itse olin päättänyt lähteä 4 min/km vauhtia jyystämään, koska uskoin tosissani että kunto sen kestää ja tällä kertaa myös jalat. Viimeiset pitkät lenkit olivat sujuneet hyvin ja jalat olivat olleet hyvässä tikissä. Alkuhässäkän jälkeen sainkin vauhdin kalibroitua 4 minuuttiin kilsalta +/- 2 sekuntia. Kympin jälkeen huomasin kuitenkin että tämä vauhti ei ihan tullut itsestään, vaan siihen joutui ehkä hivenen skarppaamaan, mikä oli ehkä ensimmäinen merkki siitä, että pohjoisen viljan niittotalkoot ovat vielä edessä. Viidessätoista kilometrissä meno tuntui kuitenkin vielä hyvältä ja usko tulevaan oli vahva.

Puolikas sujui nopeasti ja huomasin että oltiin hyvin aikataulussa (1.24.18). Letkaa riitti eikä tosissaan tarvinnut yksin juosta. Kilometrit taittuivat ja henki kulki helposti, mutta hiljalleen alkoi ensimmäisiä kipuoireita ilmaantua. Vasen lonkka alkoi varoitella ensin. Juomapaikoilla en oikein onnistunut juomaan tarpeeksi, mikä osittain johtui varsin heikosta urheilujuomasta, joka oli jotain Rosbachin hiilihapollista (!) sporttilitkua. Ennen kolmekymppiä sattui ehkä kuitenkin se lopullinen ja kohtalokas virhe, joka oli tuleva katkaisemaan maratonnoviisin selän. Kilometrit 27 - 29 lipsahtivat aikaan 3.47, 3.57 ja 3.44. Ja vaikka kolmeenkymppiin päästiin vielä ihan hyvissä voimissa, oli via dolorosa alkava varsin pian.

Yritin lohduttautua ajatuksellä että 35 kilometrin kohdalla olisi Tuki Ry:n väkeä kannustamassa. Heitin siinä kohtaa lippiksen pois päästä, kun jotain oli koetettava. Epäusko alkoi kuitenkin vallata mielialaa. Jo kolmenkympin jälkeen oli tullut ensimmäiset nypyt takareisiin ja olo alkoi muuttua kokoajan heikommaksi. 35 kilometrin väliaika ohitettiin vielä aikataulussa (2.20.21), mutta paria kilometriä myöhemmin ymmärsin että tavoitteet alle 2.50 noteerauksesta saadaan haudata. Aikaa välille 35-40 km meni 23.31 ja peli oli selvä. Neljässäkympissä jouduin liputtamaan itseni ensimmäistä kertaa sivuun, kun iski takareidet kramppiin. Onneksi paikalla oli tietämättäni kamerat, niin saatiin yhdistyksen media-aika maksimoitua. Voin kertoa, että tuntuivat aika pitkiltä nuo pari viimeistä kilometriä. Venyttelyn jälkeen kun koitti lähteä juoksemaan, niin meinasi lihakset leikata välittömästi uudestaan kiinni. Ajatuksissa oli ainoastaan selviytyminen jotenkuten maaliin ja paskarajan alitus tulisi bonuksena.

Hiljaa edeten, kannustajien lohduttavien katseiden alla könysin kuin könysinkin eteenpäin niin, että lopulta edessä odottivat viimeiset pari sataa metriä. Festhallenin maaliintulo ei tällä tuloksella valitettavasti herättänyt niin hienoja fiiliksiä kuin se olisi voinut, mutta kyllä maali tuli jälleen helpotuksena.

Tässä oma reportaasi ja Tappi voi laittaa omia fiiliksiään. Pieni pettymys mieltä kalvaa, mutta ei voi mitään. Kaikkiaan reissu oli todella hieno ja matkaseura mitä mainiointa! Ja vaikka oma maratonura jää todennäköisesti vähäksi aikaa sapattivapaalle, niin kyllä tämä tuskakin on vielä joskus koettava... Joten eiköhän lähdetä koko yhdistyksen porukalla vaikka New Yorkiin 2011?