Berlin 2013
Alkuperäinen teksti julkaistu yhdistyksen sisäisessä blogissa lokakuussa 2013.
Jalkojen kiputila on saavuttanut lakipisteensä, mikä on merkki siitä että etäisyyttä viikonlopun tapahtumien analysointiin ja erittelyyn on riittävästi. On siis aika analysoida mitä tapahtui Berliinin kaduilla sunnuntaina 29.9.2013.
Prologi:
Kuten aiemmin kirjoitin, valmistautuminen tämän vuoden maratonille ei ollut yhtä järjestelmällistä ja huolellista kuin kaksi vuotta sitten. Kesä oli hieman rikkonainen, yli kolmenkympin maratonharjoituksia tuli neljä ja viimeiset pari viikkoa ennen maratonia oli itseluottamusta nakertavia orastavine flunssineen, akillesvaivoineen ja lenkkitossusekoiluineen. Toisaalta harjoittelussa painotus oli laadussa. Kahden vuoden takaista talonrakennusprojektia enemmän huomio oli vauhtikestävyyden kehittämisessä: työmatkalenkkeilyä tuli tehtyä enemmän ja niissä vauhti oli lähtökohtaisesti aina vähän reippaampi (n. 4.30-4.40 min/km). Lisäksi juoksin loppukesästä kaksi puolimaratonia (Kangasala 1.18.40 & Tampere 1.17.36) sekä Hämeen hölkän (20 km, 1.17.44). Perinteisiä tonnipatteristoja tuli tehtyä aiempaa vähemmän, mutta vastaavasti pyrin minimoimaan turhat saunalenkit.
Tampereen puolimaratonin juoksin riskipitoisesti vain kaksi viikkoa ennen tapahtumaa ja sen jälkeen olinkin tulla kipeäksi. Lievä flunssa aiheutti sen muutoksen alkuperäisestä suunnitelmasta, että skippasin viimeisen suunnitellun pitkän kolmekymppisen (10 päivää ennen maratonia) ja typistin sen 22,5 kilometriin, jonka juoksin 9 päivää ennen tapahtumaa lievästi kiihtyvänä (viimeinen vitonen n. 3.50-vauhtia). Viimeisellä viikolla kävin juoksemassa maanantaina n. 8 kilometriä ja keskiviikkona perinteinen viimeinen voitelu Turkkiradan tasaisella asfaltilla, tosin tällä kertaa hieman tavoitevauhtia nopeampaa eli viisi kilometriä n. 3.45 vauhtia. Ja vaikka viimeisellä viikolla tuntemukset jälleen vaihtelivat lievästä kuumeesta hyperherkkiin jalkoihin, niin saatoin suunnata perjantaina Avensiksen nokan hyvillä mielin kohti Espoota. Yövyin myöskin uransa viidennelle maratonille valmistautuneen Petri Kariston luona. Finnairin reittilento Berliinin kun starttasi klo 8.10 Helsinki-Vantaalta.
Tankkauksessakin pitäydyin hieman riskipitoisessa strategiassa, sillä aiemmista vuosista poiketen vältin hiilihydraatteja maratonviikolla aina keskiviikkoon saakka ja söin alkuviikon muutenkin hyvin niukalta. Torstaina ja perjantaina söin reilusti ja hiilihydraattipitoisesti. Lisäksi otin maltoa reilusti. Tankkaus sujui hyvin ja suunnitellusti, eikä pahaa ähkyä tullut missään vaiheessa. Tuntui että hiilarit imeytyivät hyvin. Myös lauantaina Berliinissä söin pari normaalia pasta-annosta sekä join malton ja urheilujuoman sekoitusta.
Numeroiden haku Expoalueelta sujui totutun kaavan mukaisesti. Kokemus kahden vuoden takaa auttoi tässä asiassa. Turvallisuutta oli hieman kiristetty Bostonin casen seurauksesta ja numeroita noudettaessa laitettiin käteen sininen ranneke, jonka sai poistaa vasta juoksun jälkeen. Se oli pääsylippu lähtö- ja maalialueelle. Pienen urheiluvälineshoppailun jälkeen takaisin hotellille ja jalat kattoon. Illalla säädettiin kamat kuntoon ja tehtiin omat juomat valmiiksi, Petrinkin lähtökategoria saatiin korjauslakalla tuunattua G:stä C:ksi, mikä täysin pelasti hänen juoksunsa. Illalla perinteinen "ennen maratonia" -kuva hotellihuoneessa ja sitten nukkumaan. Uni tuli hyvin.
Aamulla herätys klo 5.30, startti olisi tapahtuva klo 8.45. Laimeahkoa urheilujuomaa naamaan, puolikas banaani ja sitten alakertaan kahville. Juoksun ajaksi oli luvattu aika raikasta keliä (7-12 astetta), mutta aamuinen Berliini tuntui inhimilliseltä ja lukitsin lopullisesti shortsit-hihaton -yhdistelmän. Hotellilta oli kisapaikalle n. 2,5 kilometriä ja päätimme yrittää tehdä sen siirtymän taksilla, vaikka osa teistä oli jo suljettu. Se onnistui erinomaisesti ja saavuimme omien juomien jättöpaikalle klo 7.20. Jätin järjestäjien varaamille omien juomien paikoille (10 km, 15 km, 20 km, 25 km, 30 km & 35 km) laihaa urheilujuomaa sekä viimeisellä paikalle kokista. Sitten starttia odottelemaan samaan paikkaan kuin kaksi vuotta sitten.
Lähtöalueelle aloitimme siirtymään hyvissä ajoin heti klo 8 jälkeen. Edellispäivänä olin järjestäjiltä tiedustellut reitin lähtösuoran vasemmalle kaistalle (kaksi vuotta sitten oikea kaista oli selvästi tukkoisempi kuin vasen, joten tänä vuonna päätin testata toista kaistaa). Pienen ämpyilyn jälkeen reitti löytyikin helposti - täytyi kiertää uudestaan lähtöalueen ulkopuolella ja tulla lähtöalueelle toisesta suunnasta, mitä oltiinkin Veteranon kanssa spekuloitu jo aiemmin. Oman valinnan hyvyys varmistui kuin näin Mogulin hölkkäävän samassa letkassa kohti lähtöviivaa. Siinä vielä paiskattiin tsempit ja menimme rauhoittumaan kukin omaan suuntaamme. Petrin tuunattu numero kävi kuin väärä raha ja hän pääsi "omaan" lähtöryhmäänsä. Minäkin siirryin omaan B-karsinaan klo 8.32, järjestäjät kontrolloivat tällä kertaa selvästi sitä miten lähtöön ryhmityttiin. Otin paikan B-ryhmän kakkosrivistä ja aivan vasemmasta laidasta.Viisi minuuttia ennen starttia haastateltiin Hailea ja esiteltiin huippujen huiput. Helikopterit pörräsivät, fiilismusiikki pauhasi ja keli oli mitä parhain. Olin aidosti onnellinen että pääsin jälleen kerran starttaamaan maratonille verraten hyvin valmistautuneena, terveenä ja tulevia juoksukilometrejä odottaen. Jalkoihin olin käskyttänyt 3.47 kilometrivauhdin, joka toisi pöljänä päivänä pääsylipun miesten alle 2.40-Klubiin. Show oli valmis alkamaan!
The Run
Viisi sekuntia ennen starttia järjestäjät nostavat kreppinauhan pois ja pääsen aivan A-kategorian miesten peesiin ennen kun Haile ampuu porukan matkaan. Seitsemän sekuntia lähtöviivalle, mikä lienee pienin brutto- ja nettoajan erotus tähänastisista maratoneista. Heti lähtöviivan jälkeen kanttaan vasemmalle ja baana on täysin auki - loistava startti siis! Vilkaisen oikealle kaistalle ja siellä on jonkun verran enemmän populaa, mutta ei hirveätä ryysistä sielläkään. Vilkaisen Garminia ja vauhti asettuu alkukiihdytyksen jälkeen noin 3.45 ja pyrin hakemaan rentoa nakutusta berliiniläiseen maisemaan heti ensikilometristä lähtien. Ensimmäinen kilsatolppa tulee vastaan ajassa 3.44 ja yritän lukita vauhdin. Reilun kilsan jälkeen Moguli porhaltaa hallitusti oikealta ohi ja kuittaa vielä tsempintoivotukset, vastaan samoin. Veikkaisin vauhdin olevan noin 10 sekuntia reippaampaa kuin omani. Toinen kilsa lipsahti 3.50:een, mitä hieman ihmettelin, koska vauhti tuntui samanlaiselta. Ennen ensimmäistä käännöstä oikealle reilun kahden kilsan kohdalla näen edessä myös kaksi Rajamäen Rykmentin paitaa sekä yhden If Sjundeån paidan - tuttu kolmikko liikkeellä siis. Vähäsen Sami (Eman isoveli), VäisäsMake (Ranen lankomies) ja Heiskasen Marko. Liikkuvat ehkä noin 70 metriä edellä ja vauhti näyttää olevan ihan pirteän ravakkaa. Käännöksen jälkeen tuuli kääntyi selvästi vastaiseksi, mutta sopivaa peesiä ei oikein meinannut löytyä millään. Väkeä meni enemmänkin ohi, mutta sen verran reippaampaa vauhtia etten niihin uskaltanut hypätä. Oman vauhdin hakeminen oli vielä hieman epävarmalla pohjalla, eikä tuntemuksetkaan olleet mitenkään erityisen hyvät. Skippasin ensimmäisen juottopaikan viiden kilsan kohdalla, sillä viileän kelin myötä ei oikein ollut vielä tullut edes kunnolla hiki.
Viiden kilsan väliaika kilahti aikaan 19.03 eli olin tullut noin 2 sekuntia / km liian hitaasti alkumatkan. Tuuli tuntui edelleen yllättävänkin voimakkaalta ja kunnon porukkaa ei meinannut millään löytyä - joko vauhti oli selvästi liian kovaa tai liian hiljaista. Ennen kymmenen kilometrin splittiä alkoi myös jalkapohjiin sattua, mikä oli odotettavissa. Uudehkot kengät painoivat erityisesti oikean jalkapohjan hermoa ja se kipu jatkuikin aina maaliin saakka. Kilometrit 6-10 napsuivat kohtuullisen tasaisesti 3.46-3.50 väliin, mutta matkanteko ei missään nimessä ollut erityisen herkkää. Välillä edessä näkyi reilun sadan metrin päässä Ryksän pelipaidat, mutta muita tuttuja ei näkynyt. Ennen kympin splittiä tuli ensimmäinen omien juomien pöytä. Pulloja ei oltu tällä kertaa laitettu fiksusta pitkään jonoon vaan ne oli monessa rivissä parilla pienellä pöydällä ja sai todella tarkasti katsoa mistä oma pullo löytyy. Löysin kuitenkin oman violetilla kartongilla vuoratun pulloni kohtuullisen sutjakkaasti ja nautin ensimmäisen laimean dexalsetin hartaasti sadan metrin aikana. Kympin splitti tuli vastaan ajassa 38.02 (18.59).
Nopeasti kympin jälkeen alkoi löytyä myös kaltaistani seuraa. Oranssipaitaisesta kaverista muodostuikin varsinainen pace-setter. Mukisematta kaveri veti ja nopeasti huomasin että tässä on minun juna. Telakoiduin tappituntumalle kaverin perään ja aloin keskittyä Garminin vilkuilun sijaan energian säästöön. Myös oma kone alkoi selvästi lämmetä ja huomasin että myös kello tykkäsi. Seuraava vitonen meni jo aivan erilaisissa tuntemuksissa kuin eka kymppi ja se taittui ajassa 18.53. 15 kilsan kohdalla otin myös ekan geelin sekä oman maltolla maustetun dexalsetin. Juoma tippui ihan hyvin. Keli oli kerrassaan mainio juoksemiseen, sillä tähän mennessä en ollut juurikaan koskenut järjestäjien omiin juomiin, omat pullot olivat hyvin toistaiseksi riittäneet. Meno jatkui maittavana ja psykologisesti aloin jo odottamaan puolimaratonin väliaikaa, jotta saisi paremmin kiinni siitä, mikä oli todellinen tilanne suhteessa tavoiteaikaan - kilometriväliaikojen ynnäyksen kun olin lopettanut jo kahden kilsan jälkeen. Kaksikymppiä tuli vastaan erinomaisilla tuntemuksilla ajassa 1.15.39 (18.44) ja puolikas ajassa 1.19.43.
Puolikkaan splitti nostatti fiiliksiä sillä olo oli kerrassaan mainio. Tuntui että kone hyrräsi hyvin, energiatasot olivat kohdillaan ja oranssipaita veti hyvää vauhtia, vaikkakin puolikkaan jälkeisellä juottopaikalla pääsikin puolivarkain hieman karkuun. Seuraavan vitosen aikana sain kuitenkin kaverin uudestaan kiinni ja vauhti pysyi hyvänä kilsojen tippuessa syliin 3.42-3.47 -vauhdeilla eli tiedostin saavani koko ajan puskuriin bonussekunteja suhteessa tavoitevauhtiin. Heiskasen Markon selkä tuli vastaan noin 29 kilsan kohdalla, morjestin, ja Marko sanoi Maken menevän vähän edellä. Kilometrit 20-25 ja 25-30 kulkivat kaikkiaan hyvissä tunnelmissa ja vitoset taittuivat ajoissa 18.48 & 18.59. 30 kilometriä tuli vastaan edelleen hyvävoimaisena ajassa 1.53.26, mikä ennusti loppuaikaa 2.39.30, joka tuli Nälkälaaksossa raapustettua paperille. Tässä vaiheessa uskoin sinisilmäisesti siihen, että homma pysyy gripissä ja tämä on se päivä, kun Saarijärven poika taittaa 2.40-rajalta niskat, ja pääsee maratonjuoksussa rintakarvamiestein joukkoon.
Maratonjuoksu alkaa kolmenkymmenen kilometrin jälkeen. Olihan se tiedossa, mutta empiiriset havainnot olivat tämän hypoteesin jälleen osoittavan todeksi. Hiljalleen, kilometri kilometriltä, paino jaloissa kasvaa. Ensimmäiset frankfurttilaiset nypyt tulivat noin 32 kilometerin kohdalla, mutta laukesivat heti. Tästä kehkeytyy sittenkin kunnon otatus, ajattelin. Noin 32-33 kilometrin kohdalla sain VäisäsMaken kiinni ja tsempit heitettiin. Make sanoi että Sämpsä menee vähän edellä. Tähän asti omat pullot olivat löytyneet juottopaikoilta hyvin ja olin siirtynyt nauttimaan myös järjestäjien tarjonnasta. 25 kilometrin kohdalla ollut geelidexal-yhdistelmä oli uponnut hyvin ja 35 kilometrin kohdalla oma kokis löytyi hyvin ja hyvin myös maistui, vitonen oli sujunut ajassa 19.11 eli kilometriajat olivat heikkenemään päin. Ne olivat käytännössä 3.50:n tuntumassa ja 20-30 kilometrin aikana hankittuja puskurisekunteja syötiin nyt urakalla. Oranssipaitainen kaveri hyvästeli minut lyhyesti ja koruttomasti ja huomasin olevani satunnainen matkaaja eriävien paitojen perässä. Kilometriaikojen suhteuttaminen jäljellä olevaan metrimäärään oli vaikeaa, mutta tiesin että nyt on tiukka paikka jos haluaa juosta Ranen ja Veteranon seuraksi alle 160 minuutin suorittajiin. Vääjämättä vauhti kuitenkin hidastui ja Garmin tarjoili km-vauhdiksi järjestäen yli 3.50:n lukuja. Kun matkaa maaliiin oli viisi kilometriä, heitin henkisen pyyhkeen kehään. Tällaisenaan vauhti ei tulisi riittämään 2.40:n alitukseen ja kykyä rytminvaihdokseen ei ollut. Ei ollut.
Neljäkymppiä tuli armahtavasti vastaan ajassa 2.32.01 (19.24). Jalkoihin sattui aikas paljon ja rytminvaihtokyky oli syöty pois. Lantio laskeutui uhkaavasti kohti berliiniläistä tannerta. On se saatanan kova jätkä se Rane, ajattelin. Viimeiset kaksi kilometriä olivat sinällään helpot, että tiesin että ennätys syntyy ilman fundamentaalisia selkkauksia. Kun Brandenburgin portin sävyttämä viimeinen kilometri aukesi silmien eteen, uskalsin jo nauttia urakasta. Maratonjuoksussa on jotain elämää suurempaa, vaikka olinkin helvetin tyytyväinen että se kohta loppuisi. Chippimatto armahti ajassa 2.40.38 (netto).
Epilogi
Kun lopetin juoksun, tajusin kuinka tulessa jalkapohjat olivat. Lenkkari oli tosissaan painanut hermoon ja oikean jalan yhden varpaan tunto ei ole tätä kirjoittaessa vieläkään palautunut. Nopeasti maalin jälkeen bongasin Sämpsän, jonka selkä oli kadonnut horisonttiin nopeasti 35:n kilsan jälkeen. Sämpsä oli päässyt juuri alle 2.40. Onnittelin, hieno veto! Lähdin hiljalleen, perinteisellä Chaplin-askelluksella taivaltamaan kohti elpymisaluetta. Kengät puristi pirusti ja tuntui etten millään saanut solmuja auki. Järjestäjät kävivät monta kertaa kysymässä että oliko kaikki ok (palvelu pelasi). Nopeasti meinasi myös tulla kylmä, energiat olivat vähissä ja sain vaatteet vaihdettua nopeasti. Ja mitä tärkeintä: vanhempien ja viisaampien neuvoista viisastuneena, olin varautunut yhdellä alkoholillisella puolilitrasella, jonka nautin rauhakseen tutulla ruohikolla Reichstagenin edessä. Elämä oli mallillaan. Vaikka 2.40 jäikin alittamatta, juoksussa oli paljon positiivista ja kuitenkin lopulta ylitti myös omat ennakko-odotukset. Matkakaveri Petri juoksi myös kertakaikkisen loistavasti parantaen ennätystään vaatimattomat puoli tuntia aikaan 3.18.
Vielä lopuksi
Oli huojentavaa huomata, että maratonkokemusta lienee kertynyt jo sen verran, että hieman heikommallakin valmistautumisella pystyi täsmäharjoittelulla parantamaan ennätystä. Toisaalta, päivä oli hyvä, ja 2.40 alitus oli hyvin lähellä - se olisi ehkä pitänyt ottaa nyt, kun siihen oli sauma. Eli nälkää jäi, mutta tuskinpa oma maratonura tuohonkaan jäi. Ranen ei kuitenkaan tarvitse vielä ruveta pultteja Valtikan kiinnityksestä löystyttämään. Ilmoitan sen sitten kyllä erikseen.
Jalkojen kiputila on saavuttanut lakipisteensä, mikä on merkki siitä että etäisyyttä viikonlopun tapahtumien analysointiin ja erittelyyn on riittävästi. On siis aika analysoida mitä tapahtui Berliinin kaduilla sunnuntaina 29.9.2013.
Prologi:
Kuten aiemmin kirjoitin, valmistautuminen tämän vuoden maratonille ei ollut yhtä järjestelmällistä ja huolellista kuin kaksi vuotta sitten. Kesä oli hieman rikkonainen, yli kolmenkympin maratonharjoituksia tuli neljä ja viimeiset pari viikkoa ennen maratonia oli itseluottamusta nakertavia orastavine flunssineen, akillesvaivoineen ja lenkkitossusekoiluineen. Toisaalta harjoittelussa painotus oli laadussa. Kahden vuoden takaista talonrakennusprojektia enemmän huomio oli vauhtikestävyyden kehittämisessä: työmatkalenkkeilyä tuli tehtyä enemmän ja niissä vauhti oli lähtökohtaisesti aina vähän reippaampi (n. 4.30-4.40 min/km). Lisäksi juoksin loppukesästä kaksi puolimaratonia (Kangasala 1.18.40 & Tampere 1.17.36) sekä Hämeen hölkän (20 km, 1.17.44). Perinteisiä tonnipatteristoja tuli tehtyä aiempaa vähemmän, mutta vastaavasti pyrin minimoimaan turhat saunalenkit.
Tampereen puolimaratonin juoksin riskipitoisesti vain kaksi viikkoa ennen tapahtumaa ja sen jälkeen olinkin tulla kipeäksi. Lievä flunssa aiheutti sen muutoksen alkuperäisestä suunnitelmasta, että skippasin viimeisen suunnitellun pitkän kolmekymppisen (10 päivää ennen maratonia) ja typistin sen 22,5 kilometriin, jonka juoksin 9 päivää ennen tapahtumaa lievästi kiihtyvänä (viimeinen vitonen n. 3.50-vauhtia). Viimeisellä viikolla kävin juoksemassa maanantaina n. 8 kilometriä ja keskiviikkona perinteinen viimeinen voitelu Turkkiradan tasaisella asfaltilla, tosin tällä kertaa hieman tavoitevauhtia nopeampaa eli viisi kilometriä n. 3.45 vauhtia. Ja vaikka viimeisellä viikolla tuntemukset jälleen vaihtelivat lievästä kuumeesta hyperherkkiin jalkoihin, niin saatoin suunnata perjantaina Avensiksen nokan hyvillä mielin kohti Espoota. Yövyin myöskin uransa viidennelle maratonille valmistautuneen Petri Kariston luona. Finnairin reittilento Berliinin kun starttasi klo 8.10 Helsinki-Vantaalta.
Tankkauksessakin pitäydyin hieman riskipitoisessa strategiassa, sillä aiemmista vuosista poiketen vältin hiilihydraatteja maratonviikolla aina keskiviikkoon saakka ja söin alkuviikon muutenkin hyvin niukalta. Torstaina ja perjantaina söin reilusti ja hiilihydraattipitoisesti. Lisäksi otin maltoa reilusti. Tankkaus sujui hyvin ja suunnitellusti, eikä pahaa ähkyä tullut missään vaiheessa. Tuntui että hiilarit imeytyivät hyvin. Myös lauantaina Berliinissä söin pari normaalia pasta-annosta sekä join malton ja urheilujuoman sekoitusta.
Numeroiden haku Expoalueelta sujui totutun kaavan mukaisesti. Kokemus kahden vuoden takaa auttoi tässä asiassa. Turvallisuutta oli hieman kiristetty Bostonin casen seurauksesta ja numeroita noudettaessa laitettiin käteen sininen ranneke, jonka sai poistaa vasta juoksun jälkeen. Se oli pääsylippu lähtö- ja maalialueelle. Pienen urheiluvälineshoppailun jälkeen takaisin hotellille ja jalat kattoon. Illalla säädettiin kamat kuntoon ja tehtiin omat juomat valmiiksi, Petrinkin lähtökategoria saatiin korjauslakalla tuunattua G:stä C:ksi, mikä täysin pelasti hänen juoksunsa. Illalla perinteinen "ennen maratonia" -kuva hotellihuoneessa ja sitten nukkumaan. Uni tuli hyvin.
Lähtöalueelle aloitimme siirtymään hyvissä ajoin heti klo 8 jälkeen. Edellispäivänä olin järjestäjiltä tiedustellut reitin lähtösuoran vasemmalle kaistalle (kaksi vuotta sitten oikea kaista oli selvästi tukkoisempi kuin vasen, joten tänä vuonna päätin testata toista kaistaa). Pienen ämpyilyn jälkeen reitti löytyikin helposti - täytyi kiertää uudestaan lähtöalueen ulkopuolella ja tulla lähtöalueelle toisesta suunnasta, mitä oltiinkin Veteranon kanssa spekuloitu jo aiemmin. Oman valinnan hyvyys varmistui kuin näin Mogulin hölkkäävän samassa letkassa kohti lähtöviivaa. Siinä vielä paiskattiin tsempit ja menimme rauhoittumaan kukin omaan suuntaamme. Petrin tuunattu numero kävi kuin väärä raha ja hän pääsi "omaan" lähtöryhmäänsä. Minäkin siirryin omaan B-karsinaan klo 8.32, järjestäjät kontrolloivat tällä kertaa selvästi sitä miten lähtöön ryhmityttiin. Otin paikan B-ryhmän kakkosrivistä ja aivan vasemmasta laidasta.Viisi minuuttia ennen starttia haastateltiin Hailea ja esiteltiin huippujen huiput. Helikopterit pörräsivät, fiilismusiikki pauhasi ja keli oli mitä parhain. Olin aidosti onnellinen että pääsin jälleen kerran starttaamaan maratonille verraten hyvin valmistautuneena, terveenä ja tulevia juoksukilometrejä odottaen. Jalkoihin olin käskyttänyt 3.47 kilometrivauhdin, joka toisi pöljänä päivänä pääsylipun miesten alle 2.40-Klubiin. Show oli valmis alkamaan!
The Run
Viisi sekuntia ennen starttia järjestäjät nostavat kreppinauhan pois ja pääsen aivan A-kategorian miesten peesiin ennen kun Haile ampuu porukan matkaan. Seitsemän sekuntia lähtöviivalle, mikä lienee pienin brutto- ja nettoajan erotus tähänastisista maratoneista. Heti lähtöviivan jälkeen kanttaan vasemmalle ja baana on täysin auki - loistava startti siis! Vilkaisen oikealle kaistalle ja siellä on jonkun verran enemmän populaa, mutta ei hirveätä ryysistä sielläkään. Vilkaisen Garminia ja vauhti asettuu alkukiihdytyksen jälkeen noin 3.45 ja pyrin hakemaan rentoa nakutusta berliiniläiseen maisemaan heti ensikilometristä lähtien. Ensimmäinen kilsatolppa tulee vastaan ajassa 3.44 ja yritän lukita vauhdin. Reilun kilsan jälkeen Moguli porhaltaa hallitusti oikealta ohi ja kuittaa vielä tsempintoivotukset, vastaan samoin. Veikkaisin vauhdin olevan noin 10 sekuntia reippaampaa kuin omani. Toinen kilsa lipsahti 3.50:een, mitä hieman ihmettelin, koska vauhti tuntui samanlaiselta. Ennen ensimmäistä käännöstä oikealle reilun kahden kilsan kohdalla näen edessä myös kaksi Rajamäen Rykmentin paitaa sekä yhden If Sjundeån paidan - tuttu kolmikko liikkeellä siis. Vähäsen Sami (Eman isoveli), VäisäsMake (Ranen lankomies) ja Heiskasen Marko. Liikkuvat ehkä noin 70 metriä edellä ja vauhti näyttää olevan ihan pirteän ravakkaa. Käännöksen jälkeen tuuli kääntyi selvästi vastaiseksi, mutta sopivaa peesiä ei oikein meinannut löytyä millään. Väkeä meni enemmänkin ohi, mutta sen verran reippaampaa vauhtia etten niihin uskaltanut hypätä. Oman vauhdin hakeminen oli vielä hieman epävarmalla pohjalla, eikä tuntemuksetkaan olleet mitenkään erityisen hyvät. Skippasin ensimmäisen juottopaikan viiden kilsan kohdalla, sillä viileän kelin myötä ei oikein ollut vielä tullut edes kunnolla hiki.
Viiden kilsan väliaika kilahti aikaan 19.03 eli olin tullut noin 2 sekuntia / km liian hitaasti alkumatkan. Tuuli tuntui edelleen yllättävänkin voimakkaalta ja kunnon porukkaa ei meinannut millään löytyä - joko vauhti oli selvästi liian kovaa tai liian hiljaista. Ennen kymmenen kilometrin splittiä alkoi myös jalkapohjiin sattua, mikä oli odotettavissa. Uudehkot kengät painoivat erityisesti oikean jalkapohjan hermoa ja se kipu jatkuikin aina maaliin saakka. Kilometrit 6-10 napsuivat kohtuullisen tasaisesti 3.46-3.50 väliin, mutta matkanteko ei missään nimessä ollut erityisen herkkää. Välillä edessä näkyi reilun sadan metrin päässä Ryksän pelipaidat, mutta muita tuttuja ei näkynyt. Ennen kympin splittiä tuli ensimmäinen omien juomien pöytä. Pulloja ei oltu tällä kertaa laitettu fiksusta pitkään jonoon vaan ne oli monessa rivissä parilla pienellä pöydällä ja sai todella tarkasti katsoa mistä oma pullo löytyy. Löysin kuitenkin oman violetilla kartongilla vuoratun pulloni kohtuullisen sutjakkaasti ja nautin ensimmäisen laimean dexalsetin hartaasti sadan metrin aikana. Kympin splitti tuli vastaan ajassa 38.02 (18.59).
Nopeasti kympin jälkeen alkoi löytyä myös kaltaistani seuraa. Oranssipaitaisesta kaverista muodostuikin varsinainen pace-setter. Mukisematta kaveri veti ja nopeasti huomasin että tässä on minun juna. Telakoiduin tappituntumalle kaverin perään ja aloin keskittyä Garminin vilkuilun sijaan energian säästöön. Myös oma kone alkoi selvästi lämmetä ja huomasin että myös kello tykkäsi. Seuraava vitonen meni jo aivan erilaisissa tuntemuksissa kuin eka kymppi ja se taittui ajassa 18.53. 15 kilsan kohdalla otin myös ekan geelin sekä oman maltolla maustetun dexalsetin. Juoma tippui ihan hyvin. Keli oli kerrassaan mainio juoksemiseen, sillä tähän mennessä en ollut juurikaan koskenut järjestäjien omiin juomiin, omat pullot olivat hyvin toistaiseksi riittäneet. Meno jatkui maittavana ja psykologisesti aloin jo odottamaan puolimaratonin väliaikaa, jotta saisi paremmin kiinni siitä, mikä oli todellinen tilanne suhteessa tavoiteaikaan - kilometriväliaikojen ynnäyksen kun olin lopettanut jo kahden kilsan jälkeen. Kaksikymppiä tuli vastaan erinomaisilla tuntemuksilla ajassa 1.15.39 (18.44) ja puolikas ajassa 1.19.43.
Puolikkaan splitti nostatti fiiliksiä sillä olo oli kerrassaan mainio. Tuntui että kone hyrräsi hyvin, energiatasot olivat kohdillaan ja oranssipaita veti hyvää vauhtia, vaikkakin puolikkaan jälkeisellä juottopaikalla pääsikin puolivarkain hieman karkuun. Seuraavan vitosen aikana sain kuitenkin kaverin uudestaan kiinni ja vauhti pysyi hyvänä kilsojen tippuessa syliin 3.42-3.47 -vauhdeilla eli tiedostin saavani koko ajan puskuriin bonussekunteja suhteessa tavoitevauhtiin. Heiskasen Markon selkä tuli vastaan noin 29 kilsan kohdalla, morjestin, ja Marko sanoi Maken menevän vähän edellä. Kilometrit 20-25 ja 25-30 kulkivat kaikkiaan hyvissä tunnelmissa ja vitoset taittuivat ajoissa 18.48 & 18.59. 30 kilometriä tuli vastaan edelleen hyvävoimaisena ajassa 1.53.26, mikä ennusti loppuaikaa 2.39.30, joka tuli Nälkälaaksossa raapustettua paperille. Tässä vaiheessa uskoin sinisilmäisesti siihen, että homma pysyy gripissä ja tämä on se päivä, kun Saarijärven poika taittaa 2.40-rajalta niskat, ja pääsee maratonjuoksussa rintakarvamiestein joukkoon.
Maratonjuoksu alkaa kolmenkymmenen kilometrin jälkeen. Olihan se tiedossa, mutta empiiriset havainnot olivat tämän hypoteesin jälleen osoittavan todeksi. Hiljalleen, kilometri kilometriltä, paino jaloissa kasvaa. Ensimmäiset frankfurttilaiset nypyt tulivat noin 32 kilometerin kohdalla, mutta laukesivat heti. Tästä kehkeytyy sittenkin kunnon otatus, ajattelin. Noin 32-33 kilometrin kohdalla sain VäisäsMaken kiinni ja tsempit heitettiin. Make sanoi että Sämpsä menee vähän edellä. Tähän asti omat pullot olivat löytyneet juottopaikoilta hyvin ja olin siirtynyt nauttimaan myös järjestäjien tarjonnasta. 25 kilometrin kohdalla ollut geelidexal-yhdistelmä oli uponnut hyvin ja 35 kilometrin kohdalla oma kokis löytyi hyvin ja hyvin myös maistui, vitonen oli sujunut ajassa 19.11 eli kilometriajat olivat heikkenemään päin. Ne olivat käytännössä 3.50:n tuntumassa ja 20-30 kilometrin aikana hankittuja puskurisekunteja syötiin nyt urakalla. Oranssipaitainen kaveri hyvästeli minut lyhyesti ja koruttomasti ja huomasin olevani satunnainen matkaaja eriävien paitojen perässä. Kilometriaikojen suhteuttaminen jäljellä olevaan metrimäärään oli vaikeaa, mutta tiesin että nyt on tiukka paikka jos haluaa juosta Ranen ja Veteranon seuraksi alle 160 minuutin suorittajiin. Vääjämättä vauhti kuitenkin hidastui ja Garmin tarjoili km-vauhdiksi järjestäen yli 3.50:n lukuja. Kun matkaa maaliiin oli viisi kilometriä, heitin henkisen pyyhkeen kehään. Tällaisenaan vauhti ei tulisi riittämään 2.40:n alitukseen ja kykyä rytminvaihdokseen ei ollut. Ei ollut.
Neljäkymppiä tuli armahtavasti vastaan ajassa 2.32.01 (19.24). Jalkoihin sattui aikas paljon ja rytminvaihtokyky oli syöty pois. Lantio laskeutui uhkaavasti kohti berliiniläistä tannerta. On se saatanan kova jätkä se Rane, ajattelin. Viimeiset kaksi kilometriä olivat sinällään helpot, että tiesin että ennätys syntyy ilman fundamentaalisia selkkauksia. Kun Brandenburgin portin sävyttämä viimeinen kilometri aukesi silmien eteen, uskalsin jo nauttia urakasta. Maratonjuoksussa on jotain elämää suurempaa, vaikka olinkin helvetin tyytyväinen että se kohta loppuisi. Chippimatto armahti ajassa 2.40.38 (netto).
Epilogi
Kun lopetin juoksun, tajusin kuinka tulessa jalkapohjat olivat. Lenkkari oli tosissaan painanut hermoon ja oikean jalan yhden varpaan tunto ei ole tätä kirjoittaessa vieläkään palautunut. Nopeasti maalin jälkeen bongasin Sämpsän, jonka selkä oli kadonnut horisonttiin nopeasti 35:n kilsan jälkeen. Sämpsä oli päässyt juuri alle 2.40. Onnittelin, hieno veto! Lähdin hiljalleen, perinteisellä Chaplin-askelluksella taivaltamaan kohti elpymisaluetta. Kengät puristi pirusti ja tuntui etten millään saanut solmuja auki. Järjestäjät kävivät monta kertaa kysymässä että oliko kaikki ok (palvelu pelasi). Nopeasti meinasi myös tulla kylmä, energiat olivat vähissä ja sain vaatteet vaihdettua nopeasti. Ja mitä tärkeintä: vanhempien ja viisaampien neuvoista viisastuneena, olin varautunut yhdellä alkoholillisella puolilitrasella, jonka nautin rauhakseen tutulla ruohikolla Reichstagenin edessä. Elämä oli mallillaan. Vaikka 2.40 jäikin alittamatta, juoksussa oli paljon positiivista ja kuitenkin lopulta ylitti myös omat ennakko-odotukset. Matkakaveri Petri juoksi myös kertakaikkisen loistavasti parantaen ennätystään vaatimattomat puoli tuntia aikaan 3.18.
Vielä lopuksi
Oli huojentavaa huomata, että maratonkokemusta lienee kertynyt jo sen verran, että hieman heikommallakin valmistautumisella pystyi täsmäharjoittelulla parantamaan ennätystä. Toisaalta, päivä oli hyvä, ja 2.40 alitus oli hyvin lähellä - se olisi ehkä pitänyt ottaa nyt, kun siihen oli sauma. Eli nälkää jäi, mutta tuskinpa oma maratonura tuohonkaan jäi. Ranen ei kuitenkaan tarvitse vielä ruveta pultteja Valtikan kiinnityksestä löystyttämään. Ilmoitan sen sitten kyllä erikseen.
Kommentit
Lähetä kommentti